maanantai 26. maaliskuuta 2012

Halpaa kuin... kaviaari.

Oivoi kuinka lompakko itkee verta huolella valittujen harrastusten vuoksi... Näyttelyt ja yhdistysjäsenyydet verottaa nyt vähän liiankin lailla.

Muilta osin tästä voi tehdä vaihteeksi positiivisen postauksen! Lenkkikäytös on taas löytynyt ja meillä kävellään nykyään suhteellisen paljon ihan löysällä hihnalla. Tokoilu on ihan jees, perusasento alkaa olla hanskassa aina vaan paremmin, ja oikeaan suuntaan tuijottaminenkin on löytynyt. Noutokin kasaantuu hitaasti mutta varmasti, luovutusasento on vielä aika kaukainen, mutta kyllä se innokkaasti kapulan hakee. Toisaalta se innokkuus satunnaisesti purkaantuu välmäämisenä, mutta muuten oon supertyytyväinen. Kaukojen treenaus on omistajalle helppoa kun siihen ei hirveästi valmisteluja tarvita ja niitä onkin hinkattu aika antaumuksella. En mä todellakaan aio mitään täydellisyyttä hakea noissa vaihdoissa, mutta sinnepäin olis kiva.

Jos nyt ihan vähän niitä korjattavia asioita vielä listais. SEURAAMINEN. Mä en käsitä minne se on kadonnut. Aina kun sanoo "seuraa", nätistä tapittajasta tulee maanisesti eteenpäin tuijottaja. Ehkä on ollut liikaa näyttelytreeniä, täytynee aloittaa tokoura vasta multivalioitumisen jälkeen :D

Muutenki viime päivinä on ollut niin vaaleanpunainen tunnelma ton koiran kanssa ettei oo tosikaan. On se vaan niin hölömö ja ihana ja söpö ja helppo. Välillä raivostuttava, mutta kuka nyt tommoselle kärsäeläimelle vois vihanen olla?


sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Ärrinmurrin

Miten ton koiran sais oikeasti kuuntelemaan? Ja vielä sillälailla että se sais mennä ihan vapaasti ja sitten tottelis kun olis toteltavaa, sen sijaan että joutuu pitämään sitä natsikurissa korkeintaan kahen metrin päässä itestä koko ajan. Kyllä mä tiedän että se on ihan oma vika, eikä koiran, mutta miksi mä sitten oon niin vaikia?

Kamelin selkä katkes tänään totaalisesti. Aluksi oltiin liinassa pihalla ja kaikki toimi kuin unelma. Sitten otettiin isomonsteritkin pihalle, eli tenava vapaaksi, seniori vapaaksi ja keskimmäinen kauhu(mpi)hurtta em. liinaan kiinni, ihan hyvin meni vieläkin.
Sitten isot laitettiin pois ja kaikki alkoi; ei tultu luokse. Sen nyt vielä kestää, mutta sitten piti lähteä omatoimilenkille! Jesus! Härskisti vaan katsoi päälle kun kielsi menemästä ja häntä heiluen tepsutteli menemään. Minä tyttö sitten painelin perään, ehkä lievästi myrskyn merkin näkösenä itekseni manaten. Jonkun sadan metrin jälkeen alko jo ketuttaa niin ankarasti että kuulin suustani tulevan "mee ny *kirosana* sinne, NII! *kirosana* Ja pysykki siellä *kirosana*!" ja käännyin takasi. Iski sillä onneksi jonkinnäkönen pakokauhu että se hylättiin yksin tienposkeen, koska aika vauhdilla se juoksi kotia päin, mutta SILTIKÄÄN ei antanut kiinni. Huoh. Kyllähän se sitten ennen pitkään tupaan raahattiin, mutta kyllä ärsytti.
Mä luotan niin siihen että se tosta aikuistuu ennen pitkää ja alkaa toimia...

Ettei nyt ihan solvaamiseksi mee, niin kyllä se oikeasti oli nätistikin viikonloppuna irti, ja maksamakkaraniksi oli ihan loistava (siitä huolimatta että ajokoirat halus vaan pureskella sen pötkön rikki tai syödä koko homman kerralla). Mutta aina hajottaa yhtä paljon kun toi ei vaan noteeraa vaikka päällään pomppis ja soittas säkkijärven polkkaa nokkahuilulla. Aamen.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Tahaton koomikko

Tänään ei oo juuri muuta tehty kuin naurettu koiralle. Ehkä se on kevättä rinnassa tai jotain vastaavaa kun meno tuntuu olevan vähän holtitonta. Lenkilläkin joutui lumipenkkahepulin todistajaksi pyöräilijätäti, joka naureskelikin Demon olevan tosi ilosen näkönen koira, ja niinhän se onkin!
Tässä vähän esimerkkejä:





Viikonloppuna jätkä vietti yhden yön kasvattajan hoivissa härnäämässä entisiä kämppiskoiria, kun emännän piti päästä vähän keikalle. Siellä lauman seassa se oli mennyt kuin vanha tekijä, mutta oli se onneksi vielä iloinen mutkin nähdessään. On kyllä hyvää palvelua; koiran saa hakea rättiväsyneenä ja läpimärkänä kotiin ilman huolia lenkityksestä (voi siis lähteä illalla hyvillä mielin vielä toiselle keikalle!) ja kaupan päälle on aina saanut vielä hienon poseerauskuvan. Miljoonat kiitokset siis taas Jennalle (ja miksei Esallekin, joutuhan sekin tota kattelemaan)!

© Jenna Kallinen

On se kumma miten ihminen urautuu rutiineihin ja tottuu elämäntilanteisiin. Yöllä kotiin palatessa oli ensimmäinen ajatus, että koira pitää pissattaa. Sitten tajusi että eihän se ole kotona. Samoin siinä yön ja aamun aikana tuli useaan otteeseen olo, että koira tekee pahojaan kun on liian hiljaista... Mutta kyllä se elämä olisi aika paljon tylsempää jos tuota karvakasaa ei olisi. Toisaalta, silloin voisi kesälläkin olla joku näyttelyvapaa viikonloppu, mutta mitäs pienistä ;)

 
P.S. Kuvagalleriassa uusia kuvia!