tiistai 28. kesäkuuta 2011

Länsirintamalta ei mitään uutta

Ohhoh, onpas vierähtänyt aikaa viimeisestä... Johtunee ehkä siitä, että mitään mullistavaa ei ole oikein ehtinyt tapahtumaan. Perjantaina tuli käytyä metsäreissulla hyttysten syötävänä, ja Demo huomasi että kanervat ja sammalet ovat aika kivoja kavereita. Siitä seurasi että minä kävelin polulla pikkukoiran raivoisasti rynnien pusikossa vierellä. Oli tosi hienoa huomata, että ei tuo pyrikään lähtemään mihinkään kauemmas, vaan pysyi koko matkan kolmen metrin säteellä musta. Ihanaa vaihtelua ajokoirien jälkeen :P

Hihnajutut on alkanut sujua oikein kunnolla, jee! Enää ei oo mitään ongelmaa lähteä liikkeelle, ja jos tyyppi meinaa jäädä jälkeen, niin kun kuuluu "mennään" niin juostaan riemuisana paikalle :D Hihnassa on myös kateltu autoja ja pyöräilijöitä ilman mitään sen kummempaa kiinnostusta, eli hyvin meni.

Isla-siskon innoittamana on mekin todettu se lauantai-makkara toimivimmaksi herkuksi. Sillä on nyt vedetty kontaktiharjoituksia ja vähän istumista, mutta seuraamisasioihin se ei kyllä toimi kun toi pomppii sitten niin hillittömästi (ja tietty syö samalla sormet verille).

Yksinolo on sujunut ihan kiitettävästi, ei ole tainnut olla tarpeita tehtynä sinä aikana. Tuohan on kuitenkin vain sen kaksi 3 tunnin pätkää suunnilleen yksin, minkä välipissatus ja porrastetut työajat mahollistaa. Aika vaativa haukku sillä kyllä on yksin jäädessään, ja samoin kyllä joka tilanteessa kun asiat ei mene niinkuin herran mielestä pitäis. Tällä hetkellä on menty vain huomioimattomuudella ja kyllähän se sitten aikanaan on lopettanu. Se on ehkä suurin huolenaihe tällä hetkellä, että tuleeko siitä hirveä räkyttäjä. Puremista on onneksi saatu aika hyvin pois, tajuaa jo leikkiessä varoa sormia.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Draaman mestari

Nyt alkaa todellinen luonne paljastua ja silmiinpistävin ominaisuus on kamala dramaattisuus kun tapahtuu jotain. Jos astut jalalle jätkän pyöriessä jaloissa, niin kyllä huomaat, samoin jos turkissa nyt sattuu joku kökkö olemaan ja vähän kiskaisee. Kiljunta on korviahuumaavaa ja jatkuu vielä episodin jälkeenkin, mutta sen loppuessa ei ole enää mitään ongelmaa. Onneksi on noin anteeksiantava koira, kun tuli jo leikattua kynttäkin vähän syvältä, mutta ei se näkynyt siitä mitään traumoja saaneen...

Viimeaikaisten kokeilujen perusteella Demosta tulee kunnon reissukoira. Aina kun ollaan autossa häkissä, niin tyyppi vaan nukkuu tai puuhailee omiaan, kertaakaan ei ole vinguttu tai yritetty ulos. Vähänkö hienoa! Reissailtu olisi enemmänkin, jos vain tuo hihnahomma sujuisi paremmin. Ei ihan viitsi lähteä mihinkään keskustaan palloilemaan villin ja vapaan pennun kanssa. Ja kyllä se hihnailu edistyykin, tosin kotia kohti on paljon kivempi tulla kuin poispäin :P

Tapojakin tuolle on nyt alkanut pinttymään. Kovasti tykkää kaivella ja muutenkin mönkiä hiekassa, sekä uusimpana villityksenä on hännän jahtaaminen. Toivottavasti siitä ei ihan hirveää ongelmaa tule, tai menee itellä hermot. Lisäksi aina, kun on jokin jännittävä tilanne edessä, eikä aivan uskalla ja alkaa turhautua, pitää päästää pieni haukku tai vinkaisu, kuopia maata ja mennä makuulle pää matalana. Eniten tätä näkee portaiden alaspäinkulkemisessa :D Ärsyttävin tapa kuitenkin on ehkä leikkisyöksyhyökkäily päin naamaa, pitää alkaa karsia sitä pois pikkuhiljaa.

Jos tästä vielä näyttelysesse saadaan, niin tulee kyllä kova homma eteen. Häntää kannetaan melkein pystysuorassa askellajista riippumatta, hihnasta ei tykätä ja paikallaan ei pystytä seisomaan. Ja se tyypillisin askellajikin on vielä takajalkojen pukkilaukka ja etujalkojen hillitön kauhominen, todella kaunista. Plus sitten on vielä tämä pentuiän hampaidentarkistus kun niitä käsiä yritetään vaan järsiä. Siis hitaasti mutta varmasti tämäkin ohjelmistoon.

Siitä huolimatta, hyvät juhannukset kaikille!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Paluu arkeen

No nyt on tehty paluu työelämäänkin 5 päivän pentuloman jälkeen. Ääntelystä ei ole tietoa, mutta ainakaan tarpeita ei ollut tehty sisälle n. 3 tunnin yksinolopätkien aikana, aika hienoa. Tyyppi jäi töihin lähtiessä nukkumaan, mikä tais helpottaa urakkaa.

Vieraita on käynyt lisää, ja jopa lapsia. Muksut istutin riviin lattialle ja kävin herättämässä Demon ja hirveen riemuisasti se juoksi tutustumaan uusiin kavereihin. Ainoa ongelmanpoikanen meinasi olla vaan tyllimekon repimisen hauskuus. Samoin kaikkiin vieraisiin on tutustuttu tosi rohkeasti, ei mitään arkuutta tai pelkotiloja.

Hihnahomma sitten. Ei voi sanoa että oltais takapakkia otettu, mutta se alkaa aina samasta pisteestä kun hihna laitetaan kiinni, eli aina hirvee houkuttelu ennenkuin suostutaan liikkumaan. Mutta mulla on vakaa luottamus että sekin tulee vielä luonnistumaan. Sama kommentti pätee portaisiin, ylöspäin tullaan kyllä, mutta alaspäin vähän jänskää. Kyllä se ehtii ne vielä opettelemaan.

Muuten tässä nyt on vaan eletty koiranpennun elämää. Rohkeutta on tullut lisää kun paikat on käyneet tutuiksi, ja pissareissuilla saa aina hetkisen vartoa ennenkuin siihen tarpeiden tekemiseen malttaa keskittyä. Kaikki repimisriehumisleikit on nyt kivoja, ja mä haluan pitää sen niin. Hence, meidän haisunäätäraatolelu on kovassa käytössä. Sukat ja kengät on ihan lempiasioita, samoin kaikki liehuvat vaatteet, esim. saunatakit tai paitulit. Nukkumapaikkana toimii edelleenkin se 30 cm rako sängyn alla, ja ostettu peti on muuttunut lähinnä leikkikehäksi. Samapa tuo, kunhan tulee käytetyksi :P

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Vesileikkejä

Kuten uhattu, käytiin eilen joenrannassa kääntymässä. Ei Demosta varmaan luontaisesti mitään vesipetoa tule, mutta kyllä se nyt katsomassa uskalsi käydä ja vähä tassunkärkiä kastella. Ja kun nyt paikalla oltiin, käytiin samalla vähän nuorisoseuran rappusilla istumassa ja ihmettelemässä autoja ja superkolisevia traktoreita kärryineen. Tosi reippaasti meni, vähän suuremmat kolinat ihmetytti, mutta samantien jatkettiin nuuskimista kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopuksi tuli sitten nähtyä vielä uusia ihmisiäkin, kun uimassa käynyt täti kävi moikkaamassa. Aika tehokasta.

Mutta eilisen riemuvoitto oli, tittidii: talutushihna! Kun jätkä kerran tajusi ettei tässä mitään hätää ookaan, meni kaikki hienosti. Kauheesti yritettiin saada positiivisia mielleyhtymiä hihnaan ja vissiin se sitten toimi, koska yhtäkkiä kaikki loksahti paikalleen ja tyyppi suostu kävelemäänkin hihnan kanssa. Aivan ällistyttävää, kun oli itse jo valmistautunut henkisesti piiiiitkään vääntämiseen sen kanssa ja sitten se menikin muutamalla kerralla nappiin. Vähän kyllä huolestuttaa kun tää pentuelämä on tuntunut vielä niin helpolta...


Tänään onkin sitten tapahtunut jo kaikenlaista. Päivä aloitettiin kaiveskelemalla äidin apuna kukkapenkkiä sateessa, ja tempaus päättyikin sitten ihka ekaan yhteiseen suihkukokemukseen. Ei ollut ihan lempipuuhaa, mutta onneksi noi pientä saa vielä pidettyä hyvin paikallaan yhdellä kädellä :D


Yksinoloakin tuli treenattua. Kun täällä perämettillä asuu, niin kauppareissuun meni semmonen 50 minsaa ja sen aikaa Demo oli yksin. Ja koska ajokoirien takia meillä on GPS-paikannin, josta voi kuunnella haukkua, otettiin se käyttöön. Eli siis pystyttiin soittamaan ja kuuntelemaan minkälainen konsertti on menossa. Kyllähän sitä itkua kuului ja jonkin ajan päästä raivohaukkumista, mutta 12 minuutin aikaan ei enää kuulunut yhtään mitään. Sitten kun kotiin päästiin, kömpi sankari sängyn alta päiväunilta. Siis meni tämäkin ihan niinkuin pitikin :D

Vähän koitettiin myös tuota vanhempiin koiriin tutustumista, mutta kun isompi osapuoli on vähän innoissaan ja raju otteissaan, ei päästy asiassa kovin pitkälle. Mutta tuli nyt nuuskittua vähän nokat vastakkain ja lämittyä naamaa puolin ja toisin :P

Tänään on vielä tiedossa Demon epävirallisen kummitädin vierailu, ja ehkä jotain sukulointiakin vielä. Ihmisaltistusta siis jatketaan. Loppuun kuva puskajussista :)

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Mitä ihmettä?

Mulle on myyty viallinen pentu. Tää ei vingu eikä pissaa yön aikana, nukkuu automatkat ja muutenkin pissaa ja kakkaa säännöllisesti nukkumisen ja syömisen jälkeen (ilman suurempia vahinkoja). Ehkä tää helppo vauvaikä enteilee karmeaa teini-ikää...

Syöminen on siis tosiaan alkanut sujua jo, tosin säälittävän näköisiä annoksia se vetelee, mutta näköjään pärjää sillä. Toinen asia mikä vielä on vähän hakusessa on panta- ja hihnahommat. Ei tykkää ollenkaan. Ja se on mulle ihan uutta kun noille vanhoille on vaan lyöty panta kaulaan ja sitten ne on hyväksyny sen pienen räpiköinnin jälkeen. Nooh, pikkuhiljaa namien voimalla.

Tässä välissä täytyy antaa tunnustusta Jennalle, kun on ehtinyt käsitellä pikkukoiria ahkerasti. Leikkasin nimittäin eilen aamulla myös kynnet, luonnollisesti ilman mitään ongelmaa. Purutikku vaan hampaisiin ja sakset tassua kohti.

Eilen käytiin myös sukuloimassa ja katsomassa Ella-jenkkiä. Automatka meni tasaisen varmasti nukkuessa ilman mitään ongelmia. Perillä tutustuttiin reippaasti uusiin ihmisiin ja Ellaan, joka otti Demon vastaan hyvin kiitettävästi ilman hötkyilyä. Reissu meni sitten koirien kilpaillessa sylipaikasta ja nuuskiessa toisiaan, ja Demo oli kamalan kiintynyt ruohonleikkuun jäljiltä löytyviin ruohokasoihin. Koko ajan näki, että hirveästi tekisi mieli haastaa kaveria leikkiin, mutta ei aivan uskaltanut, mitä nyt vähän häntää käytiin nappaamassa :D

Tämän päivän ohjelmasta ei vielä ole hirveästi tietoa, ohjelmassa ehkä yksinoloa kauppareissun ajan. Tai sitten ei. Saa nyt nähdä mitä toi muu porukka suunnittelee. Jossain vaiheessa ajattelin käydä testaamassa, miten vesielämä kaveria miellyttää, siis ihan vaan tuonne jokirantaan käymään. Jännittävää, eikö?

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Se on täällä!

Musta paholainen on kotona! Eilen illalla saatiin paperit kuntoon ja rahat vaihdettua koiranpentuun. Kaikenkaikkiaan on tähän asti mennyt ihan hyvin, yllättäen :P

Automatka oli vähän jännittävä ja piti kuolata ja läähättää, mutta reissu oli onneksi lyhyt. Tämän jälkeen seurasi hengailua Vantaan kämpällä, ennenkuin päästiin matkaamaan lakeuksille, kiitos pikkuveljen lentokenttäsaapumisen. Kämpillä ei huvittanut syödä, eikä nukkuakaan oikein uskaltanut ennenkuin joku istui vieressä, mutta sitten porskutettiinkin unten mailla aina lähtöön asti. Taas autossa matkalla lentokentälle pieni ehti nukahtaa (ihan sinänsä hyvä jos oppii nukkumaan autossa, jeij!), ja piti sitten suunnitelmien mukaan kylmästi repiä unenpöpperössä keskelle kentän hulinaa. Tärinä oli aika hillitöntä, mutta kyllä se siitä kun käytiin vähän kauempana ja rauhallisemmassa paikassa pyörimässä.
Oikein virallinen kotimatka sujui taas aivan loistavasti. Kasvattajalta mukaan lähtenyt pahvilaatikko ei kelvannut, piti saada olla iholla kiinni kun nukkui. Musta tuntuu että omaan petiin opettamisesta tulee haaste. Mutta hienointa oli, että koko automatkalla ei tullut oksennusta, pissaa tai kakkaa! Ja pysähtyessä kun nosti rääpäleen nurtsille, tajusi se heti jutun ytimen ja kyykkyi pissalle!

Yöllä nukkuessa ei tarvinnut itkeä oikeastaan yhtään. Kovasti yritin pitää jätkää omalla pedillään, mutta ei sitä innostanut kuin riehuminen. Kun vastakaikua ei tullut, piti luovuttaa ja mennä sängyn alle pimeimpään nurkkaan nukkumaan. Aamulla sitten heräsin kuitenkin koiran vierestä, aika ninja se on.

Käytiin myös vähän tsekkaamassa vanhempia koiria häkin läpi, mutta oli vähän pelottavaa kun Roope antoi oikein idioottiensivaikutelman olemalla lievästi innoissaan. Ehkä sekin tästä vielä hoituu.

Ja kyllä toi osaa ottaa sopivan lungistikin, nytkään en tiedä missä tyyppi menee, kun se vaan feidaa johonkin nukkumaan :] Ainut asia, mikä enää mättää, on se, ettei Demo suostu syömään... Nooh, eiköhän se siitä sitten kun tarpeeksi nälkä tulee.

Kaiken alku

Kaikki alkoi kevään mittaan 2008, lukion lopun häämöttäessä. Toiveissa oli ollut jo tietty kauemman aikaa ihan ikioma harrastus/seurakoira. Omistuksessa oli jo puoliksi nykyisin seniori-ikään ehtinyt suomenajokoiraherra, mutta koska siitä ei ikinä täysiveristä kerrostalokoiraa saisi, täytyi suunnata katse muualle. Samaan aikaan kotoa poismuuttaessa tuli kotikotiin toinenkin ajokki, joka nyt osaltaan vähä pentukuumetta hillitsi. Hetkeksi. Koko 2 vuotta ensimmäisessä opiskelupaikassa, solussa asuessa, tein suuria suunnitelmia ja pohdin eri rotujen välillä. Tuli päätettyä, että kun olen siinä lopullisessa omassa unelmakoulussa, ja kämpässä jossa lemmikit sallitaan, otan koiran.

Rotuvalinta alkoi pienimmästä päästä, ihan japaninpystykorvasta, eri spitzeistä ja papillonista. Tuli kuitenkin todettua että vähän liian pieniä omaan makuun ja koulutettavuudesta ei ollut mitään takuita (plus että spitzit ovat liian pörröisiä). Sitten kävi mielessä cavalierkingcharlesinspanieli, mutta homma kaatui terveyteen, enkä tiedä olisiko minusta ollut spanieli-ihmiseksi (mitä se sitten ikinä kullekin tarkoittaa). Olikohan tässä vaiheessa, kun totesin, että täytynee laajentaa rotuvalikoimaa isompiinkin koiriin, ja maksimisäkäkorkeudeksi tuli 50 cm. Siinä oli sitten tarjolla shetlanninlammaskoiraa (liikaa arkuutta, ehkä liian pehmeä), mudia (liian terävä, ja vaatii ehkä kuitenkin liikaa toimintaa), pyreneittenpaimenkoirat (samoin, liikaa energiaa) ja oikeastaan kaikki muutkin paimenkoirat, joista osa kaatui omaan harvinaisuuteensa. Tässä vaiheessa oli siis selvinnyt, että paimenta etsitään. Jostain se sitten lopulta putkahti, schapendoes. Ja siinä sitä nyt ollaan oltu reilu vuosi.

Seuraavana alkoi kasvattajien ja tulevien yhdistelmien seulominen. Piti olla lonkat kunnossa, silmät ok ja kyynärätkin saisi olla hyvällä mallilla. Näyttelytuloksia tietenkin, mieluiten ulkomailtakin, koska se oli ainoa asia johon oikeasti osasin mitään kantaa ottaa. Erityisplussaa sai muista harrastuksista, kuten agilitystä ja tokosta. Syksyllä saattoi olla jo lupaavia pentueita mitä tuli katseltua, mutta ensin piti takoa kotiväelle päähän, että ihan aikuisten oikeasti olen ottamassa koiraa, että tämä ei jää enää puheen tasolle. Keväällä koitti sitten pentujen aika. Tuli kyseltyä eri kasvattajilta ja muutamien mutkien kautta sitten löytyi "vähän" viime tingassa Pentue. Oli jo sen verran myöhäinen ajankohta, että edes mammakoiraan ei ehtinyt tutustua etukäteen, kun oltiin jo niin pitkällä tiineyttä ja omat aikataulut ei juuri natsanneet.

Raastava jännitysnäytelmä seurasi. Pentuja, varsinkin narttuja, oltiin paljon kyselty, ulkomaita myöden. Noh, toivoa oli, koska oli lopulta selvinnyt, että treenikoiran halutessaan kannattaa kääntyä uroksen puoleen. Huhtikuun puoleenväliin oli pentuja odotettavissa, ja viimeisen viikon aikana tuli kyllä ahkerasti useamman kerran päivässä seilattua kotisivujen, blogin ja sähköpostin väliä pentu-uutisia odotellessa. Sitten, pitkäperjantain aamuna, postia tuli. Riemu ratkesi kun riveillä luki, että pikkupoika olisi tarjolla. Syntyneitä oli lopulta vain kolme, joista yksi tyttö ei ollut elinkelpoinen. Koska lapsosia oli vain kaksi, haluttiin ne pitää kotimaassa ja näin siis toinen ihmekaksosista muuttaisi meille.