tiistai 29. marraskuuta 2011

Hukun karvaan

Tämä voi olla nyt virallinen turkinhoitoavautuminen. Tai avautuminen voi olla liian extremeilmaisu, mutta jotain pohdiskelua.
Elkuun voin kertoa että nykyään kyllä huomaa jos koira on ollut kolme päivää kampaamatta. Sitten kun sitä lähtee kampaamaan ja äheltää siinä saaden turkin täydelliseksi, vartin päästä huomaa että sehän on vieläkin takussa. Ja voi luoja tuota perskarvan määrää. Kai sitä on kaikilla yhtä paljon, mutta tuntuu että tuonne takamukseen vois eksyä eikä iholle asti meinaa päästä ikinä. Karvat on niin kamalan pitkiä ja niitä on monessa kerroksessa ja on pehmeää ja karkeampaa ja harmaampaa jne. Ja myös, laiska ihminen kun olen, karvatolloja löytyy joka tasolta ja lisäksi vielä maagisia pölykoiria huoneiden nurkista. Kirsikkana kakun päällä tuo koira taitaa jo olla siinä kuuluisassa vaiheessa kun vaihdetaan pentukarvaa pois, vaikka se on vielä ihan liian pieni siihen! :(

Myöskään tämänpäiväinen turkinhoitosessio ei ollut herran mieleen:
"Päästä pois. Päästä pois! PÄÄSTÄ POIS! Minä en halua!! Jos mä puren tota... Jos mä syön nuo irtokarvat tosta... Jos mä syön ton kamman... Jos mä syön tyynyn... Jos mä syön mun jalkani! Eipäs kun minäpä heittäydyn selälleni. Eiku mahalleni. Äläkä jumalauta koske mun kulkusiin!!"
Eipä siinä, kyllä minä voin painimaan ruveta.

Toisaalta, on tuossa turkissa puolensakin, sillä siitä näkee:
- mitä on syöty
- missä on lenkkeilty
- millanen oli senhetkinen säätila
- mitä on viimeksi tuhottu (pehmolelujen vanu ainakin tarttuu tehokkaasti)
- millainen on ruoansulatusjärjestelmän toimintakunto (aka. ripuli)

Oikein kätevää.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Iloinen veikko Herwoodista

Eilen tuli kokeiltua vieraassa paikassa yksinoloa. Käytiin tosiaan Tampereella näissä merkeissä:


Sivistymättömille väännetään rautalangasta, että Poisonblack.
Silläaikaa kun vastuuton omistaja oli Klubilla hummailemassa, joutui pieni raukka koiranpentu viettämään monta tuntia yksin häkissä kaverin kämpillä. Yksinolovalmistelut oli samat kuin kotonakin, eli piiloteltiin ruokaa (tällä kertaa siis häkkiin eikä pitkin kämpän lattiaa) ja täytettiin asumus kaikella kivalla pureskeltavalla.
Alku sujui ihan hyvin. Sitte jossain vaiheessa soittaessa kuului minipikkuhaukkua ja vähän itkemistä, mutta kun päästiin keikkapaikalle asti, oli tyyppi jo lopettanut. Toivottavasti se ei oo missään vaiheessa yltynyt vitutusräksytykseksi.  Ei se nyt ainakaan pysyviä traumoja saanut, kun nukkui ihan rauhassa meidän tullessa takaisin.

Päivällä ennen yksinjättöä oli edessä operaatio koiranväsytys. Tuli lenkkeiltyä Hervannan vilinässä ja kierreltyä vähän puistoakin. Loppurääkki pidettiin paikallisessa koirapuistossa pallon perässä juosten. En mä tajunnutkaan sitä ennen kuinka pallohullu tuo on :D
Ja ihan näiin sivumainintana, kyllä oli ikävä pohja puistossa. Jotain turvehakemultasekotusta, ja voi luoja kun oli saastainen koira sen jälkeen! Mentiin sitten suihkun kautta kun kämpälle saavuttiin...

Tampereelta tuli aamulla aikanen lähtö, kun oli viimesen agikerran paikka. Kyseessä oli siis toisen pentuagin eka kerta, mentiin sinne korvaamaan kun ei yhdelle kerralle päästy. Hirveen hämmentävää kun ohjaajakin oli eri ja se ei edes tiennyt että sinne on tulossa ylimääräinen koirakko.
Alussa tehtiin aloittavien kanssa vähän yhteistyö/kontaktiharjoituksia, mutta sitten meidät päästettiin kepeille. Ihan jees meni, ehkä piskillä vähän pallo hukassa, mutta mentiin nyt niinku mentiin. Putkessa palattiin vähän taaksepäin, mikä oli musta ihan hyvä, kun toi meinaa jäädä haahuilemaan sinne mutkaan aina. Nyt päästettiin siis vaan jumalatonta vauhtia täyspitkästä suorasta putkesta läpi ja kivaa oli :)

torstai 17. marraskuuta 2011

Puistoeläin


Me on alettu vahingossa koirapuistoilemaan. Tosin ihan yksin, että ei nyt sentään liioitella.
Löyty tommonen ihanan iso ja metikköinen puisto tosta muutaman kilsan päästä, ja näin kipeenä ollessa on hyvä vaan mennä sinne seisomaan ja koira liikuttaa itteensä. No okei, on toi vähän nössö että kuuden metrin päässä se alkaa kuikuilla että "saako mennä pidemmälle?", ja "kai sä tuut mukaan?" Mutta pääasiassa se viihdyttää itteensä ku vähä näön vuoksi tallustelee mukana :)


Ja jos ette arvanneet, niin huomasin tässä elämäni tilaisuuden ja otin kameran mukaan. Kyllähän sieltä jonkinlaista materiaalia kertyi. Vaikka todennäkösesti näissäkin koira näyttää vaan mustalta sutulta nettiin laittamisen jälkeen...*mussunmussun* En malta edes odottaa keväthanki+musta koira -yhdistelmää.


Vahinkopönötyskuva

tiistai 15. marraskuuta 2011

Sydänhalvauksen paikka

Tänään on tapahtunut. Kaikki on nyt hyvin, mutta kyllä säikäytti, ja vieläkin tekee pahaa miettiä.

Tilanne oli siis seuraava. Istuin koneella, koira leikkii lattialla puolentoista litran tyhjällä limsapullolla kuten tavallista. Pullo vierii sängyn alle ja koira perässä. Seuraava asia mitä tajuan, on sähköjen katkeaminen kun sulake palaa.
Jätkä oli tohkeissaan purassut yölampun piuhan poikki ilman sen suurempaa harkintaa. Ei voi käsittää miten siinä kävi noin, kun ei sitä oikeasti se johto ole kiinnostanut ja nytkin löytyi vaan tasan se yksi siisti puremakohta, eikä mitään järsimäjälkiä. Oletan että se oli puhdas vahinko.

Eniveis, tietty säikähdin ihan kamalasti. Koira käpsyttelee ihan normaalisti ja rauhallisesti sängyn alta pois ja katsoo vaan vähän kummastuneena, että miksi täällä on pimeetä. No, kaappaan sen tietty ekana kainaloon ja lattialle kyljelleen ja kuuntelen sydäntä ja keuhkoja (tässä vaiheessa kiroten, että kun muistaisi missä, tai edes millä paikkakunnalla, oma stetari on). Ei mitään hätää, tasanen pulssi oikealla nopeudella ja normaali hengitys. Ikenet ja muut limakalvot ihan ok. Luojan kiitos.
Seuraava vaihe onkin sen kaiken paniikin ja hysterian purkautuminen kun tajuaa miten pahasti olisi voinut käydä. Oma syke meni sellaista vauhtia että olisi uskonut säkärin uhriksi ennemmin itteään kuin koiraa. Jonkun aikaa siinä myös arvoin ja seurasin, olisiko pitänyt viedä kaveri lääkäriin, mutta tulin siihen tulokseen, että jos joku olisi vialla, ei se olisi niin normaali kuin oli. Ei voi mennä kovin pahasti, jos tyyppi pomppii ja juoksee ympäri huushollia piakkoin tapahtuman jälkeen. (Nyt taas hiipii ajatus, että ehkä pitää huomenna soitella kuitenkin johonkin että pitäiskö tuoda näytille...)

Vieläkin ihmettelen, miten pystyin aluksi noinkin loogisesti toimimaan. En tiedä sit miten olisi käynyt jos olisi ollut pahempi tilanne, esim. koira ei olis pystynyt päästämään irti johdosta, olisinko tajunnu mennä pääkytkimelle? Ja ehkä kummallisinta oli se, että ei Demokaan siihen mitenkään regoinut. Ei edes vingahtanut tai muuten säikähtänyt. Lähinnä vaan turhautui kun joutui makaamaan paikallaan kun hysteerinen nainen kerta toisensa jälkeen ottaa pulssia ja kuuntelee hengitystä.

Mitä tästä sitten opittiin? No, ainakin kävin hyvinkin äkkiä tallentamassa päivystävän eläinlääkärin numeron puhelimeen (sähkön ollessa poikki sitä ei hirveästi googletella, jos tarve iskee).
Sen johdonkin olisi ehkä voinut paremmin piilottaa sinne sängyn alle, niin ei olisi ollut niin vahinkoalttiissa paikassa. Ei tullut sitäkään ajatelleeksi, kun ei tuo ole niistä muuten kiinnostunut.
Ja viimeisenä, nyt osaan vaihtaa sulakkeenkin, kiitos pienen konsultointipuhelun.

Semmosta tällä kertaa...

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Näyttelemässä, osa 2

Tittidiii! Niille, jotka eivät vielä tiedä, Demo oli tänään Best-In pentunäyttelyssä ROP-pentu! Vastuksena oli siskotyttö ja tällä kertaa D veti pidemmän korren. Silti molemmat saivat mahtavat arvostelut ja arvokasta kokemusta.
Ryhmistä ei enää menestystä tullut, mikä ei sinänsä ollut ihme, vaikka muuten oli vähän ei-perinteisiä rotuja palkintopalleilla. Löytyi sieltä kyllä pk collie, mutta lisäksi oli australiankarjakoira, joku valkoinen laumanvartija (tarkistetaan ehkä myöhemmin) ja se sudennäköinen jolla on vaikea nimi, ceskoslovensky vlcak (meni kerralla oikein :D).

Aamulla oltiin paikalla hyvissä ajoin, melkein 2 tuntia ennen omaa vuoroa, tarkoituksena totuttaa mies sisänäyttelyn älämölöön. Eipä toi ollut moksiskaan hälinästä, mutta ei kyllä aluksi häkissä nukkuakaan malttanut. Oman arvostelun mentyä sitten uni maistui, ja hyvä niin, säästipähän vähän voimia ryhmäkehäänkin. Tästä huolimatta ryhmässä oli vähän liikaa jännittäviä koiria ja keskittyminen selvästi herpaantui jo väsymyksenkin johdosta. Olihan matkatkin taitettu julkisilla, mikä on aina oma ohjelmanumeronsa.

Tuli myös huomattua että kyllä toi kehässä huomaa milloin on tosi kyseessä. Ehkä se tajuaa mun jännityksestä tai muuten vaan skarppaa, koska omassa kehässä se oli tosi nätisti ja juokseminenkin sujui. Suurin yllätys oli, miten kauan se jaksoi seistä paikallaan!

Tuomari ansaitsee vielä erityismaininnan, oli oikein noheva ja otti aikansa arvostellessaan. Itse arvostelut oli hirveän positiivisia ja kannustavia ja aika reteesti saneltu. Jäi hyvä mieli :)

Ja sitten arvostelu:
"Iloinen pikkupoika jolla hyvät mittasuhteet ja hyvässä kehitysvaiheessa. Kuono-osa saa vielä tanakoitua. Hyvä kallo. Otsapenger voisi olla selvempi. Sopiva luusto. Ikäisekseen hyvä rintakehä. Käyttää häntäänsä jo taidokkaasti. Hyvälaatuinen pentuturkki. Vielä kinnerahtaat takaliikkeet. Hyvin viehättävä luonne."


torstai 10. marraskuuta 2011

Välineurheilua tämäkin

Aloin tossa miettiä ja tulin siihen tulokseen että ei noin pienellä pojalla voi olla noin paljon kamaa. Se tässä ehkä onnkin hienointa että kun hommaa oikein seurakoiran, niin sille saa sitten ostella kaikkea enemmän ja vähemmän tarpeellista (vrt. ajokoirat).

Jokaiselta itseään kunnioittavalta pikkupiskiltähän tulee löytyä:
- 2 petiä (kun toinen oli halpa!)
- 2 pantaa (toinen on pieni)
- 2 hihnaa (tarvitsin uuteen pantaan mätsäävän, on pidempi ja kaiken lisäksi monitoimari!)
- näyttelyhihna (vois harkita päivittämistä toisenmalliseen)
- valjaat (joita se inhoaa)
- turvavyövaljaat (tarvitaan henkilöautomatkoille)
- haukunestopannan (joka taitaa jäädä testauksen asteelle)
- pelastusliivit (että opetellaan uimaan)
- heijastinhuivin (ei ton karvan alta pannat näy ja liivit on hankalia)
- 2 häkkiä (metalli tukevaan toimintaan ja kevyt esim. näyttelymatkoille (ajokoiran kokoset ei käy!))
- 2 kampaa (pienempi ja isompi, naturally)
- harjan (jota ei juurikaan ole käytetty muuten kuin omistajan hiuksiin)
- shampoota (koiralle jota pestään n. kerran vuodessa)
- pissa-alustoja (pentuajan jäämät, joita ei sitten tarvittukaan)
- 4 ruoka/juomakuppia (pienet ja söpöt plus sitten isot, mihin ei tarvi lisätä vettä koko aikaa)
- 2 naksutinta (toinen tänne, toinen  Pohjanmaalle)
- namitaskun (ettei takintaskut likaannu)
- noutokapulan (nuorena vitsa väännettävä)
- liioitellun lelumäärän (joista mikään ei kuitenkaan vingu ärsyttävästi tai ole  kovin heikkotekoinen)

Todennäkoisesti listasta puuttuun vielä erinäisiä asioita, mutta tuo olikin pikalistaus. Hui kauhistus tota poltetun rahan määrää... Puhumattakaan vielä näyttelyilmoista joihin on tähän mennessä mennyt noin 140 euroa ja sillä saa neljä näyttelyä. JES.
Ja siltikin haluis katella lisää näytelmiä :P

Ja kun nyt aiheeseen päästiin, niin on alkanut hirveästi kiehtomaan myös noi etelänaapurin junnukisailut. Olis aika hienoa jos olis EE JMVA (joo, mä tykkään titteleistä ^^).
Nyt sitten jännityksellä odotetaan mitä suuri ja mahtava Evira päättää ekinokokkijutuista vuoden lopun jälkeen, että pääsisikö sitä vähän helpommalla päänvaivalla. Ihan typerää että pitää hoitaa lääkitys kohdemaassa paikallisella lääkärillä, varsinkin kun siellä nyt tulee käytyä vaan jossain näyttelyreissuilla missä ei pahemmin toisten paskoja tongita ja raatoja syödä (busted, en mä oikeesti tiiä mistä se tarttuu).

Semmosta tällä kertaa.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Harmaa haahuilija

Noniin, viikon maaseutuloman jälkeen on hyvä todeta muutama asia:

1) Koira ei mene rikki tai hypi seinille vaikka se meneekin viikon ihan miniliikunnalla ja muulla aktivoinnilla. Vähän rasittavaksi voi yltyä, mutta omapahan on valinta.

2) Em. tilanteeseen tavallaan ehkä liittyen, tuo kotikodon piha on sille ihan liian tuttu reviiri eikä sitä meinaa saada sieltä pois. Ei sillä mitään erityistä tekemistä näy olevan, ei nuuski, ei kattele, kunhan tuijottaa lasittuneella katseella eteensä keskellä pihaa. Lähestyessä lähtee leikkipomppien karkuun. Äärimmäisen ärsyttävää

3) Mun musta paholainen harmaantuu väistämättä :( Silmien ympärystä, kintereet ja etujalkojen dorsaalipuoli (anteeksi, en keksinyt parempaakaan termiä) levittävät harmauttaan uhkaavasti.

4) Sillä ei ole minkäänlaista käsitystä kokoluokastaan. Ei noin iso enää kovin vaivatta mahdu sängyn alle samaan koloon jossa vietti pentuaikansa yöt. Yritys on silti kova ja parketin vauhdinraapimisjäljet syvät.


Kotiutumisen jälkeen on saatu uusi into opetella kaikkia jännittäviä temppuja. Eilen uutena tuli kieriminen ja yllättävän nopeasti se opittiin, sormet vaan vähän kärsivät kun ahnepossu pyörii namin perässä. Tänään aloiteltiin kaapin oven sulkemista tommosella kosketusteippisysteemillä, se siis seuraavaksi. Muita listalla olis ryömiminen ja takajaloilla (ja etujaloilla!) seisominen. Ja ehdottomasti pitää saada kierimään toiseenkin suuntaan :D

Yksi supertärkeä asia olisi saada näyttelyravi kuntoon sunnuntaita varten. Tosi hyvin se jo (omasta mielestäni ainakin) menee, mutta aina voi vähän hioa. Ja nätti se on vaikka kauhoiskin etujaloilla.